Tulin juuri vilkuilleeksi vanhojen luokkatovereideni facebook-profiileja. Toiset ovat menneet jo naimisiin, toiset, kuten minä, viettävät villiä sinkkuelämää ja moni elää ainakin tasapainoiselta vaikuttavassa parisuhteessa. Aloin ajatella asiaa, ja päädyin siihen tulokseen että pariutumiskulttuureilla taitaa olla genreittäisiä eroja.
Yleensä niin sanotuilla 'perusjampoilla', pikkukylän valtaenemmistöä edustavalla joka viikonloppu kotiinsa kylään palaavilla ihmisillä on vakaa parisuhde. Todennäköisimmin genren edustajan ollessa naispuolinen on kyseessä eivalitettavastiniinviehättävä saman paikkakunnan edustaja, vanhempi mies. Ellei sitten kyseessä ole jopa oma high school sweetheart, tosin kenenkään tapauksessa nämä suhteet eivät tuntemieni henkilöiden piirissä ole jääneet pysyviksi. Tällä tavoin nämä henkilöt ovat kuitenkin kyenneet säilyttämään oman kaveripiirinsä kiinteänä lisäämättä siihen liikaa uusia tuttavuuksia. Olipa joku entinen luokkatoverini jopa torjunut kaverustumisyritykset muuttaessaan opiskelemaan uuteen kaupunkiin. Suhde on yleensä alkanut viimeistään lukion lopulla ja jatkunut jo monta vuotta. Häitä ja lapsia odotellessa, sanoisinko.
Ylipäätään nämä suomailesen tavis-ryhmän edustajat tuntuvat ajautuvan parisuhteeseen äärimmäisen tehokkaasti. Teinikihlat ovat tuttu ilmiö, ja kihloja solmitaan astetta helpommin. Parisuhdetta ei kammota, onhan kumppaniksi saatu kuitenkin oman kylän edustaja ja tyydytään siihen, ja vielä mahdollisesti parhaasta päästä heidän omasta mielestään. Miksi siis edes katsella muualle kun sisäsiitosaste pidetään oikealla tasolla?
Yleensä nykyisin ihmiset, jotka kuuluvat niin sanotusti pinnalla oleviin genreihin, eivät niinkään hyvin viihdy parisuhteissa. Itse tavallaan kuulun tähän ihmisryhmään, ellen sanoisi itseäni jopa genrejen edelläkävijäksi kuuluen pinnalla olevien edelläkävijägenreen. Kaikki näihin ihmisiin kuuluvat ovat joka tapauksessa ajan hermolla, pariskuntiakin löytyy, mutta moni valitsee mieluiten tiekseen olla sinkkuna, harrastaa irtosuhteita tai muuten vaan katselee ympärilleen. Nämä ihmiset ovat myös mahdollisesti kysytympää seuraa baareissa(tosin en menisi joka illan kohdalta itsestäni sanomaan, tosin viimeaikainen suosioni on häkellyttänyt minutkin) ja heillä on enemmän vaihtoehtoja tapailemiksiin ihmisiksi. Kulttuurissa piilee kuitenkin varjopuoli: moni kärsii syystä tai toisesta monen asteisesta ihmissuhdekammosta tai ei tyydy mihinkään vaan haluaa aina etsiä parempaa. Tai vaihtoehtoisesti deittailee sarjoissa monia ihmisiä miettien mikä vaihtoehto olisi paras. Joskus kohdalle napsahtaa kuitenkin täyskymppi, mutta jos jalat alta vievää seuraa ei ole havaittavissa valitaan mieluummin tieksi olla yksin ja viettää laatuaikaa itsensä ja kavereidensa seurassa. Ja deittailla voi jotakuta silloin tällöin, jos siltä sattuu tuntumaan. Joka tapauksessa seksiä on helposti saatavilla, ja se ei todellakaan riitä syyksi aloittaa minkään asteista parisuhdetta, ellei sitten vakipano-suhdetta seksin ollessa erittäin hyvää tai henkilöiden osuessa toistensa tielle yön hämärinä tunteina useampaan otteeseen.
Tapailemmeko siis ihmisiä ympäröivämme kulttuurin meille asettamissa rajoissa? Olemmeko genrejemme vankeja tässä(kin) suhteessa? Usein ns. hipsterimmät ihmiset haluavat tavata tietyn määrän ihmisiä ennen lopullista aloilleen asettumista, kokeilla monenlaista seuraa. Pikkukylien perusjampat taas saattavat tyytyä ensimmäiseen kohdalleen osuvaan henkilöön. Kärsivätkö perusjampat huonosta itsetunnosta uskoessaan olevansa kykenemättömiä uusiin suhteisiin vai eivätkö menevämmät henkilöt usko tarpeeksi itseensä ennen kuin saavat määrittelemänsä seuraluvun täyteen nauttien uusien henkiöiden kiinnostuksista jatkuvalla syötöllä? Vai onko kyseessä valikoiman laajuus ja sen viehätys?
Taidamme kaikki olla ympäröivän kulttuurimme orjia. Tavalla tai toisella, ja seuralaiskulttuurimme ei ole vähäisin vaikutteita ottava elämämme osa-alue.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti