Men, women, all the same, who can judge them

Olen aina vastustanut sukupuolisidonnaista ajattelua. Olen nähnyt erilaiset sukupuoliin liitetyt kliseet ja piirteet enemmänkin ihmiskohtaisiksi, sillä olen itsekkin aina ollut tietyllä tapaa jätkämäinen tyttö. Ja onhan se totta tietyssä määrin, sillä on täysin henkilökohtainen asia onko jonkun henkilön feminiini tai maskuliini puoli hallitsevassa asemassa ajattelussa. Ja osittain kaikkiin meihin vaikuttaa tietysti myös ympärillämme oleva kulttuuri, läheiset ja kasvamisolosuhteemme.

Olen kuitenkin lähiaikoina joutunut lopultakin myöntämään tietyn tai tiettyjä eroja feminiinin ja maskuliinin ajattelutavan välillä. Ihmissuhteen aloittamisen epäonnistuttua jälleen järkisyin 'kun minkäänlainen suhde ei vain sovi elämäntilanteeseeni, vaikka sinusta oikeasti pidänkin', ei vain oikein voinut muuta. Itsellenikään vakituinen uusi lempeä leiskuva suhde ei olisi välttämättä hyväksi tässä elämäntilanteessa, mutta heti kun kipinää osuu sydämmeen olen valmiina heittäytymään sen mukana. Miehet siis tosiaan taitavat ajatella enemmän järjellään, eivätkä tunnepohjaisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että miehet olisivat kylmiä ja tunteettomia, vaan pikemminkin sitä että he pystyvät paremmin hallitsemaan tunnetilojaan järkisyin ja perustelemalla itselleen tietyt asiat sen kautta. Naisena tunnun taas olevan valmis heittämään järkeni naulakkoon tilanteessa kuin toisessakin, jos vain tunteeni niin sanovat. Tietenkään tätäkään ei voi sanoa absoluuttiseksi totuudeksi, sillä ihmisen mieleen on hyvin paljon vaikuttavia asioita ja ajattelutavat voivat myös muuttua. Ja on miehiä, joiden feminiini puoli ilmenee vahvana tunnepohjaisena ajatteluna ja alituisena herkkyytenä sekä naisia, jotka eivät uskalla rakastua syystä tai toisesta ja perustelevat kaiken järkisyin. Kuitenkin keskimääräinen ero sukupuolien välillä on ollut huomattavissani juuri tämmöisissä tilanteissa, perinteisesti suhteen aloituksissa.

Joku voisi nyt tietysti sanoa, että minua on vain pelattu ja olen hyväuskoisena hölmönä mennyt uskomaan kaiken, mitä minulle on sanottu. Olen kuitenkin oppinut erottamaan totuuden valheesta jo nuorena(kantapään kautta) ja jos kyseiset henkilöt olisivat halunneet pelata, ehkä he olisivat pelanneet minua hiukan pidempään tai jos kiinnostusta ei olisi ollut ja suhteen sopimattomuus toimisi vain tekosyynä, ei tiettyjä asioita olisi ennen sitä sanottu tai tehty. Eikä tiettyä kummallisesti myös toiselle jossain määrissä puhkeamassa ollutta tunnetta olisi tullut.

Yksi jännittävä asia miehissä on myös, miten he helposti määrittelevät naiset erilaisiin tyyppeihin. Teemmehän me naisetkin sitä tosin miehistä, mutta outoa se on jotenkin silti, ja naisten määritelmät tuntuvat olevan helposti sokeampia kuin miesten. Itse olen monesti kuullut olevani niin sanottua 'vaimomatskua', nainen jonka kanssa voisi seurustella, toiveiden tyttökaveri, jopa rentuimmasta rentuimmankin mielestä, vaikka itse en häntä olisi osannut poikaystävänä ajatellakaan. Eräs tyttökaverini taas jossakin vaiheessa nähtiin ilmiselvästi pelkkänä panona, häneltä olivat ruinaamassa minkälaiset jätkät tahansa, missä kunnossa tahansa ja toisinaan melkein milloin tahansa. Ja ulkomuodoltaan hän ei edes ollut mitenkään siihen viittaava, eikä muodoiltaankaan mikään erityisen viehättävä tai silmiinpistävän vetävä. Hän tosin myös tarttui usein näihin miehiin, mutta intiimin seuran kysyntää ei voinut perustella maineenkaan kiirimisellä sillä miehet eivät millään tavalla tunteneet toisiaan. Sanotaankin, että silmät ovat sielun peili. Itse nään myös silmistä paljon ihmisessä, mutta jotkut tuntuvat olevan totaalisen hukassa omien aavustustensa kanssa. Usein myös tuntuu, että miehet ovat keskimäärin paljon paremmin perillä ihmisten tulkitsemisesta, tai sitten vain olen kohdannut hyvin ihmisiä tulkitsevia miehiä. Naiset sen sijaan tuntuvat helposti retkahtavan renttuihin, itkevän heidän peräänsä yön toisensa jälkeen ja toivovan muokkaavansa heistä jotakin parempaa ja poikaystäväkelpoista, vaikka se ei usein ole realistista.

Rakkaudella Mindy

To be a queen

Ihmissuhteideni kiemurat ovat täysi-ikäisyyteni alusta olleet enemmän kuin mielenkiintoisia. Alussa olin kiltti, ujo tyttö, joka ei voinut kuvitellakkaan tekevänsä mitään kummoisia, vaikka salaa haaveilikin kasvavansa nuoreksi vahvaksi naiseksi. Nyt joitakin vuosia myöhemmin olen ainakin saavuttanut tuon tavoitteen, kaiken tuskan ja muun ihmeellisen saattelemana. Häviön kautta voittoon vai miten se nyt oli.

Kun viimeksi sanoin ääneen silloin tapailemallani jätkälle(hän ei käsittänyt itseään vielä mieheksikään, joten olkoon jätkä) että oikeasti olen ujo, hän vain nauroi, sillä tosiaan, sitä en enää taida kovin usein olla. Olen löytänyt sisäisen kissanaiseni, kroppani on temppelini ja vaikka ylimääräistä vyötäröltäni löytyykin, en häpeile sitä lainkaan, varsinkaan hyvässä seurassa. Kenelläkään ei ole tuntunut olevan valittamista sitten seurastanikaan eikä vartalostanikaan, vaikka en todellakaan mikään malli ole. Yksi parhaista asioista jonka tiedän onkin ihaileva ja haluava katse joka vaeltaa pitkin vartaloani omaan makuuni sopivan uroksen silmistä. Sen saattelemana tunnen itseni entistä rohkeammaksi ja saan uutta puhtia pitkäksi aikaa. Jos jollekin en kelpaa, koen sen hänen menetyksekseen. Ainakin pääasiassa.

Syy, miksi olen kasvanut näin itsevarmaksi ja vahvaksi naiseksi, no, en tiedä, sitä on tavallaan vaikea määrittää. Isossa osassa ovat kuitenkin olleet vastakkaisen sukupuolen edustajat. Nuorempana en ollut miesväen suosiossa oikein lainkaan, piilouduin poikien vaatteisiin ja ajattelin sitä kautta saavuttavani huomion olemalla persoonallinen ja mukava tyttö. Pikkuhiljaa naisellisuuteni kuitenkin heräsi ja siirryin askel askeleelta kohti feminiinimpää ulkomuotoa. Tietyn rentouden olen edelleen säilyttänyt, mutta naisellisen semmoisen. Suurimpana vaikuttajanani voin varmasti mainita todellisen ensirakkauteni, sanotaanko vaikka Mr. Bigin. Niinkuin Carrien ja Bigin suhteessakin, törmäämme aina uudestaan ja uudestaan... Mutta siis, sinä keväänä kun tapasin hänet, alkoi todellinen muutokseni. Minulla ei ollut ollut paljoa kokemuksia miesten kanssa ennen häntä, ensisuudelmanikin koin 18-vuotiaana umpihumalassa ja se oli aika ällöttävää. Mr. Big näki minussa kuitenkin jotakin äärimmäisen kaunista, jota kukaan muu ei ollut niinkään nähnyt, ainakaan kukaan semmoinen johon olisin itse kiinnittänyt huomioni. Hän sai minut sekaisin suudelmillaan ja aina kun olimme kahden, oli kuin ketään muuta ei olisi ollut olemassa. Täydensimme toistemme lauseita ja hänen silmistään näki, että olin kauneimpia asioita joita hän oli koskaan nähnyt. Ja hän oli komein poika, jonka olin itse ikinä tavannut. Itsetuntoni kohosi kohisten, kuin pilviin. Lopultakin tunsin oloni tytöksi, kauniiksi ja seksikkääksikin. Aloin arvostaa vartaloani myös siinä määrin että siirryin vaatteisiin, jotka imartelivat sitä enemmän.

Rakastumista seurasi kuitenkin suuri, monia vuosia kestävä draama. Ollaan, ei olla, ollaan, ei... plaaplaaplaa. 'En uskalla rakastua' ja niin edelleen. Särkynyt sydän, toiveikkaat mielet, loppujen lopuksi vain mahdollisesti kaipuuta ja tuskaa ja muuta häsläämistä. Mutta sen saattelemana kuitenkin muutuin. Matkani varrelle osui myös muita miehiä. Itsetuntoni vain nousi nousemistaan ja naisellisuuteni kasvoi, vaikka samalla tappelinkin sydänsurujen kanssa juurikin Mr. Bigin suhteen. Kaikkien kokemusten saattelemana päädyin hyväksymään kroppani sellaisena kuin se on, sillä jos miehetkin rakastivat muotojani juuri tällaisina, miksen siis minäkin. Itsetunnon nousun seurauksena olen myös huomannut kysynnän kasvamisen vastakkaisen sukupuolen silmissä, jopa siinä määrin että nykyään annan enemmän pakkeja kuin myöntäviä vastauksia.

Sanonkin usein seksikkyyden lähtevän eniten hyvästä itsetunnosta, ja tottahan se on. Kun ihminen on sinut itsensä kanssa, vetää hän puoleensa muita ihmisiä. Itsevarma ihminen myös pitää itsestään usein parempaa huolta, heittää parempaa läppää ja loistaa tietynlaista karismaa, joka vetää puoleensa muita ihmisiä kuin taikaiskusta. Tuntuu myös, että epätoivon voi vaistota jo pieninäkin annoksina ja seuraa löytyy parhaiten kun sitä ei tosissaan etsi. Ollappa nyt sitten hakematta seuraa pahemmassa puutteessa, kröhöm, mutta minkäs sille mahtaa, hymyilevä ja luonnollinen olemus vain vetää puoleensa paremmin kuin se tyrkky ja liikaa yrittävä tai syrjäänvetäytyvä ja vakavailmeinen.

Rakkaudella Mindy

In the beginning there was a fairytale

Elämä voi olla kuin saippuaoopperaa. Joillekkin meistä se ei ole. Päivät soljuvat arkisella painollaan päivästä toiseen, kuin mitään ei ikinä tapahtuisi. Ihmissuhteet sujuvat pienine draamoineen. Kaikki vain menee. Päivästä toiseen. Sitten ihmetellään, miten tv:stä tuleekin tuommoisia kuvioita, mistä joku on edes voinut keksiä semmoista.

Itse kuulun niihin, joiden elämistä varmaan saisi idean elokuvaan, jos toiseenkin. Ainakin jossakin määrin. Kun olen esimerkiksi lyhyesti selittänyt seurusteluhistoriaani, joku on suosittanut kirjoittamaan romaanin. Itse olen toisinaan harkinnut elokuvan käsikirjoitusta. Samalla voisi suunnitella sen ihkaonnellisen lopputuloksen hamaan tulevaisuuteen, jolloin kaikki päättyy hyvin ja mallikkaasti.

Tiedossahan ei kuitenkaan ole, miten elämässä tulee käymään. On vain tämä hetki tässä ja nyt. Ja muistot menneestä, jotka eivät tunnu pyyhkiytyvän pois, paitsi joskus. Elämä on kummallista, se vie outoihin paikkoihin ja tilanteisiin. Ja kaikellahan on tarkoituksensa, eikö niin?

Miksi aloin kirjoittaa? Onko kaikki mitä kirjoitan edes totta? Ajattelin, että tämä voisi olla viihdyttävääkin. Itseäni ja läheisiäni en halua paljastaa. Haluan pysyä verhojen takana, piilossa, tiedostamattomana, anonyyminä.

Saa nähdä mitä tulee kirjoitettua ja milloin. Jospa jotakin silloin tällöin, kun se oikealta tuntuu.

Rakkaudella Mindy