Onko naisen osa olla välistä ylitunteellinen ja seuraavassa hetkessä kuin mitään ei olisi ollutkaan? Näin tuntuu olevan ainakin joidenkin henkilöiden kohdalla. Vai onko pariutumisviettini vain liian kova suhteessa todelliseen tilanteeseen vai välttelenkö pessimistisiä ajatuksia jonka seurauksena en enää jaksa itkeä enkä myöskään vaihtoehtoisesti elää alituisessa epäilyssä milloin jokin suhde loppuu?
Asia taitaa nyt kuitenkin olla niin, että luvassa ovat vaihtoehtoisesti miehettömät ajat taikka sitten uutta tuuttiin, sillä Janne haluaa mieluummin olla vaan kavereita edelleen oman tilanteensa takia sekä ilmeisesti tunnetilojen kevenemisen takia ja Kalle ei enää vain vaikuta olevan kiinnostunut. Miten tässä nyt näin pääsi sitten käymään? Noh, loppupeleissä ehkä kumpikaan ei sitten ollut minulle sitä oikeaa tyyppiä(hyvä sanoa tässä vaiheessa vakuutellessa asiaa myös itselleen) ja tuolla jossakin on se ihana, mahtava mies joka tulee olevaan minua varten. Harmillisesti tässä vaiheessa vaivun usein muistelemaan Mr. Bigiä, jota en onnekseni tai surukseni kovin usein nää hänen mieluiten lymytessään jossakin kiven alla ulkona käymisen sijaan. Siinä oli mies, jolla oli samat kiinnotuksen kohteet, elämän toiveet ja joka vielä ymmärsi minua vaikka en sanonut sanaakaan. Ainakin silloin joskus hän sanoi juuri oikeat sanat oikeaan aikaan, tosin viime kesänä vanhojen lauseiden ikuinen toistelu alkoi kuitenkin jo puuduttaa korvia.
Mutta miksi ihminen alkaakin tämmöisessä suvantovaiheessa vain muistella vanhoja? Tässä tilanteessahan pitäisi elää tasan hetkessä, ei elää pilvilinnoissa joita oli joskus tai joita tulee olemaan. Silti usein ainakin omalla kohdallani vaivun hellimään vanhoja hetkiä mielessäni, mutta nyt olen päättänyt että en niin tee. Vanhojen muistelulle on tullut loppu, koska se on ollutta ja mennyttä enkä enää halua vaipua niihin hekumallisiin menneisiin päiviin, joiden muistelu loppupeleissä tuottaa vain tuskaa.
Voisinkin oikeastaan tässä vaiheessa toivottaa onnea kaikille varsinkin ensirakkauksistaan ylipääsyä koittaville. On se jännä, että vaikka tässä vaiheessa tuntuu kuin sydäntä kiskottaisiin rinnasta irti ja katolta hyppääminen tuntuisi hyvältä ajatukselta, niin hyviä hetkiä miettii ja muistelee usein liian pitkään tuskien samalla vain yltyessä. Loppupeleissä mikään muu ei kuitenkaan auta kuin järjestelmällinen asian hyväksyminen, ajatuksettomuuteen keskittyminen ja elämän positiivisten puolien näkeminen, jolloin mahdollisesti sitten joskus on myös valmis päästämään irti. Jos jotakuta kiinnostaa, niin myös läsnäolemiseen liittyvä kirjallisuus voi olla suureksi avuksi tässä vaiheessa, jos ajatuksien itsenäinen kääntäminen ei tunnu onnistuvan.
Mutta, itselläni on loppupeleissä kaikki hyvin. Ei ole enää perään itkemistä tai en oikeastaan paljoa harmittele lähimenneisyyden miesmenetyksiä, sillä ehkä niin vain kuului käydä ja ne avaavat uusia mahdollisuuksia. Ja lisäksi, tärkeintä minulla on kuitenkin tällä hetkellä keskittyä vain ja ainoastaan itseeni, uraani ja elämäntapamuutokseeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti