Ihmisistä ja tutuista kuvioista parinkin viikon erossaoleminen herättää ihmeellisiä tunnetiloja. Kuin tunteet asettuisivat tärkeysjärjestykseen, mutta onko syynä biologia, mielihalu, vai saavuttamattomuus joka valikoi ihmiset tunnejärjestykseen?
Olen tosiaan nyt ollu jonkin aikaa poissa kotoa. Ja jo poissaolon alussa minulle kävi harvinaisen selväksi yksi asia. Aloin ikävöidä miestä. Ja kyseessähän on Janne, jonka tiedän myös pitävän minusta mutta joka hämmensi minua uuden vuoden alun kommenteillaan. Kalle ei kiinnostanut lainkaan, ja koko poissaoloni ajan käperryin peiton alle tyyny kainalossa Janne mielessäni. Sain häneen eräänä iltana myös yhteyden netin kautta ja viestittelimme koko illan (yli neljä tuntia) vilkkaasti. Hän myös käänsi toiveeni mennä katsomaan elokuvaa jossakin seurassa kutsuksi elokuviin kanssani, jota pidän hyvänä merkkinä.
Tietoa seuraavasta tapaamisestamme ei kuitenkaan ole. Tänään olin pakahtua tunteeseen saavuttuani kotiin, ja en voinut olla kysymättä , olisiko hänellä aikaa tänä viikonloppuna minullekkin. Kiireistä kuulosti kuitenkin mahdollisesti olevan, ja varmaa tai edes osittain myöntävää vastausta en siis toiveeseeni vielä saanut. Toisaalta omat deadlinenikin painavat päälle, eikä minulla olisi edes aikaa kuhertelulle, eikä käytännöllisintäkään mahdollisesti kohdalle osuvan 'sen ajan kuusta'- takia, mutta en voisi vastustaa aamuun jatkuvaa keskustelua, rakastelua ja yleisesti ottaen ajanviettoa hänen kanssaan. Jannen seurassa aika tuntuu aina juoksevan, niin hyvin ymmärrämme toisiamme ja tulemme juttuun keskenämme. Tulen helposti juttuun lähes kaikkien ihmisten kanssa, mutta harvoin kohtaan ihmisiä jotka todella ymmärtävät minuakin.
Voihan, tunteeni vellovat ja vyöryvät. Onnekseni en kuitenkaan tällä kertaa pelkää tulevaa, niin kuin melkein aina ennen. Tapaamme sitten kuin tapaamme ja asiat menevät loppupeleissä niinkuin niiden pitääkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti